On aika sanoa näkemiin.

Olin ajatellut blogini takarajaksi kuukautta vauvan syntymän jälkeen, ja se päivä täyttyi eilen. Matkani äidiksi on ollut ihmeellinen ja hieno, ja olen iloinen että olen kirjannut sitä ylös alusta asti. On ollut hienoa kuulla myös muiden samalla matkalla olevien kokemuksia, ne ovat kantaneet ja kannustaneet paljon! Kiitos siis Marianna, Olivia, Samis, Lili, Kataris, Petuli, Unelma Säleikkö, ketä kaikkia teitä onkaan!!! Jatkan teidän bloggaajien seuraamista, enkä pahastu yhtään jos joku haluaa kertoa kuulumisiaan ja kuulla omiani emailin muodossa. Osoite on aaltotuuli (at) gmail.com.

Mitä sitten jatkossa? Keskityn kotielämään, pikkuiseni ihailuun, privaattibloiggailuun. Nimiäiset lähestyvät, odotamme pakkasten lauhtumista jotta ulkoilut pääsisivät vauhtiin. Elämän ihmettely jatkuu, onnellisissa merkeissä.

Lähetän lempeää elämänvirtaa Sinulle hyvä lukija!

Hyvinhän se lähti käyntiin. Olimme synkronoituneet hyvään rytmiin vauvan kanssa ja puuhastelimme kaikenlaista päivän mittaan. Aamupalaa, vähän telkkuviihdettä, pieni ulkoilureissu, lounas, päiväunet kainalokkain... Mies kun tuli kotiin ensimmäisen työpäivän jälkeen piti todeta, että pelottavan hyvin meni. Tässä iässä pitää olla nähkääs realisti. Ei tämä vaan näin voi mennä joka päivä. Enkä ollut lainkaan väärässä. Nyt haasteena on lähinnä keskeneräisyyteen tottuminen. Aikataulujen unohtaminen. Parhaansa tekeminen. Pitää muistaa paijata itseään hellilläkin ajatuksilla.

Nautin vauvan kanssa olemisesta ihan suunnattomasti. Oma pikkuinen tuntuu niin ihmeelliselle edelleen, olemme molemmat huumassa kun maitoa, elämää, virtaa minusta häneen. Vauvan naamalle leviää autuas hymy (kyllä, väitän että vauvani hymyilee jo satunnaisesti;)...), tai ainakin pohjattoman tyytyväisyyden ilme. Harjoittelen sanomaan ääneen hänelle näitä kaikkia lempeitä ajatuksiani hänestä. Kuinka olenkaan onnellinen, että hän tuli luoksemme ja saamme pitää hänestä huolta.

Jotta tämä autuas yhteiselo jatkuisi, täytyy minun repäistä itseni reaalimaailmaan ajoittain tuolta sohvan pohjalta. Pitää muistaa syödä. Painoni on jo nyt lähtölukemissa raskauden alkuun nähden ja nälkä solvaa minua tasaisin väliajoin. Syönkin reippaasti kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja kaikki ne väliruuat siinä välissä. Mutta se juominen. Kun iltapäivällä alkaa pohtia, että milloinkohan olen viimeksi käynyt pissillä ja muistan, että aamuyöllä, niin pienet herätyskellot kilkattavat päässä. Minä, megapissaaja, alan kuivua kasaan jos en ihan aikuisten oikeesti pidä huolta nesteytyksestäni. Joten vesikannu on aina siellä missä minäkin, ja kulautan isoja laseja vettä elimistöni avuksi. Aristoteleen neljän alkuaineen sarjasta, maa, vesi, ilma ja tuli, minä edustaisin ehdottomasti vettä vaikka ilmakin on hyvin rakas. Tämä nesteytyksen lisääminen on helpottanut myös lisääntyneitä päänsärkyjä, vaikkakin vähän luulen että migreenityyppisten kipujen palaaminen ja tiheä esiintymistahti liittyvät imetykseen ja hormonitoimintaan. (Tai sitten jumittaviin hartioihini.)

Viikon pohjanoteeraus taidettiin tehdä torstaina. Vauva piti hereillä aamuyöstä alkaen ottaen vain pieniä torkkuja sylissä, eikä suostunut nukkumaan aamulla eikä päivällä. Eikä tämä nyt ollut se varsinainen syy. Mutta edellisiltana saamani anopin ystävällishenkinen puhelinsoitto, jossa annettiin minulle kokeneen ihmisen vinkkejä siitä ettei vauvaa kannata liikaa sylitellä tai nukuttaa vieressä pahoitti mieleni. Mielessäni alkoi hirveä kaaos siitä olenko pilaamassa lastani ja vaikka tiedän etten ole, niin kuinka saan pidettyä itseni vahvana eriävien lastenhoitoperiaatteiden edessä? Väsyneenä en ole valmis puolustautumaan, minut yllätettiin jotenkin puun takaa ja vaikka kerroin omat näkökantani niin vihastutti, että minua aletaan neuvoa vaikka kaikki on niin uutta ja vauva on niin pieni. Torstaina siis puin mielessäni tätä asiaa edelleen, kun samalla olin surffannut kaikki nettisaitit siitä mitä ovat ne näppylät lapseni päässä ja onko vihreä kakka normaalia vai eikö se ole ja miten mahavaivoihin voi vaikuttaa omalla ruokavaliolla jne... Itkeä ryyskytin tuntitolkulla katsellen omaa vauvaani ja paljastin henkisen tilani ainoastaan miehelle, joka sattui soittamaan pahimmalla hetkellä.

Kun tilannetta tarkastelin rauhallisempana miehen palattua töistä, totesin että kiellän itseltäni kaikki lastenhoitoon liittyvät nettisurffailut toistaiseksi. Lisäksi pitää vaan antaa kaikkien neuvojen tulla ja mennä, ja tehdä sitten oman pään mukaan. Muuten tässä menee järki kertakaikkiaan. On kammottavaa jos yrittää tehdä omaa sisäistä ääntään vastaan, eikä mielestäni neliviikkoisen vauvan tarvitse osata vielä mitään vaan olla osana äitiään sen mitä saa ja pystyy. Minä häntä kannoin sisälläni joten on minun ainutlaatuinen, ehkä jopa ainutkertainen, mahdollisuus tehdä nämä asiat niin kuin itsestäni parhaalta tuntuu.

Nyt kuuluu jo ähinää tuolta kopasta (kyllä, vauva nukkuu välillä myös omassa pedissä:)...). Jään siis pohtimaan, miten saisin vauvan kakkakellon siirrettyä muutaman tunnin eteenpäin. Ettei se ähinä alkaisi aina kello neljä ja vaimenisi suuriin törähdyksiin kello 6-7, jolloin äitiä ei enää nukuta?!

Olemme olleet pojan kanssa pari päivää erityisen lähekkäin. Eilen oikein pesittiin peiton alla iltapäivä ja ilta. Tänään onnistuttiin liinailemaan pariin otteeseen oikein mukavasti. Läheisyys tuntuu hyvälle.

Ei ole muuten ihme, että hartioita on alkanut kolottaa. Tuo ihana kuva kertoo läheisyyden ergonomiastamme ;). edit: kuvahan on siis yksityiskohta Gustav Klimtin maalauksesta "Naisen kolme ikää" (vapaasti suomentaen...)

Minulle voi muuten lähettää emailia jos haluaa mielummin kommentoida privana tai "rupatella" pitemmällä kaavalla. Osoite on aaltotuuli ät gmail.com

1. Harso puuttuu aina sieltä missä itse olet vauvan kanssa. Sitten vauva pulauttaa.

2. Vaippa on juuri vaihdettu. Vauva töräyttää mahtikakat heti kun asetutaan vaihdon jälkeen syömään. Tämä tapahtuu monta kertaa päivässä.

3. Kietaisupaidat ja podit olisivat meidän vauvalle olleet kaikkein parhaat. Kaikki vaatteet mitkä vedetään pään yli polttaa proput.

Siinä nyt muutama amatöörivanhempien opin paikka. :)

Viime yön nukuin aika hyvin, mitä nyt puolitoista tuntia yöllä valvottiin vauvan kanssa. Mutta aamulla oli levännyt olo. Kävimme tunnin kävelyllä koko perhe ja miehen kanssa piipahdettiin kaakaolle lähileipomon kahvilaan (oli vauvakin kopassa mukana, mutta nukkui). Oli suorastaan juhlallinen olo. :)

Tänään oli neuvola ja Vauva sai paljon kehuja. Paino on noussut kiitettävästi ja on nyt 4525g! Toisin sanoen tissimaidolla pärjätään hyvin, kun paino kertyy tähän tapaan. Neuvolatäti sanojen mukaan *Piltti on muistanut olla kotona ruoka-aikana* ja se on tässä tilanteessa hyvä ja positiivinen asia. Se tuntuu hyvälle.

Aamu meni itkuksi. Äidillä nääs. Aamuyöllä heräsin siihen, että sänky on märkänä rintamaidosta (olen nukkunut tissit paljaana). Siihen piti saada helpotusta, mutta pumppu oli likainen joten lypsäminen jäi unenpöpperössä, laitoin vain maidonkerääjän toiselle tissille ja vauva tyhjensi toista. Viiden aikaan vauva heräsi, ähisi ja puhisi, valvoi ja nukahti, oli levoton ja samoin äiti. Harmittaa, että huomaan tiuskivani kissoille, lampulle joka jäi keittiöön päälle, ajattelen harmittavia ajatuksia miehestä kun toinen vaan nukkuu jne...En halua sellaista! Nousin lopulta puoli 9 sillä rintoja oli pakko tyhjentää ja vauva heräili myös itkien. Nanosekunti meni jo! Syöttelin vauvaa ja lypsin maitoa, minulla oli itselläni nälkä ja kaikki harmitti. Kissat riekkuivat, keittiö oli hävityksen kauhistus ja mies nukkua posotti. Lopulta heräsi ja aikansa pyörittyään tajusi, että minua oli alkanut itkettää tämä kaikki. Otti urheasti vauvan minulta, että pääsin suihkuun ja aamupala rakentelemaan. Matala verensokeri on kaikista pahin, väsyneenä tuplasti pahempi.

Päiväunet jäivät minulta nukkumatta, kun neuvolan jälkeen Piltti veteli niin pitkät unet. Saimme kylläkin syötyä lounaan kahdestaan ja keittiökin siivottua. En ehkä vouhkaa tänään ulkoilemaan. Mitä jos levittäisin joogamaton ja hengittelisin vähän aikaa? Jos vaikka kokeilisin muutaman aurinkotervehdyksenkin, pitkästä aikaa...

Mitenköhän pärjäämme ensi viikolla kun Mies lähtee töihin?? Päivät menevät niin vauhdilla vauvan tahdittamana. Yöt ovat sen verran rikkonaisia, että aamuisin minua nukuttaa ja töhötämme 8-9 asti jos vauva nukkuu. Ja kun vauva herää, niin ruokaa pitäisi suihkuta suuhun sillä nanosekunnilla. Kärsivällisyys on tuntematon käsite vauvalleni, mutta niinhän se näin pienillä on. Sillä aikaa kun isä vaihtaa vauvaa kuiviin, äitee pistelee aamupalaansa kasaan, keittää kahvia ja kokoaa rintapumppua. Multitoimintona sitten äitee imettää vauvaa, syö aamupalaa ja lypsää samalla toista rintaa (aamuisin on alkanut tuo lypsäminen sujua ja nimenomaan niin, että imetän samalla). Sitten kello onkin jo pitkällä aamupäivää, tänään yritettiin lähteä lenkille. Lähdettiin vauvan huutaessa kurkku suorana sillä se vaatteiden kanssa puljaaminen on vihoviimeistä hommaa. Ja ihan oikeasti, noi pipoviritykset ovat todella syvältä äidinkin mielestä, kun menevät vaan silmille koko ajan! Huuto jatkui, vaikka nostin monta kertaa syliin ja rauhoittelin. Ei auttanut kun kääntyä kotiin ja käydä eteisen penkillä syöttämässä hetken aikaa. Sitten yritettiin rauhallisin mielin uudelleen ja piltti simahti kärryihin. Pääsin kuin pääsinkin kävelemään puolen tunnin lenkin lähiympäristössä. Kävi kunnon päälle. Kotona piltti jatkoi nukkumista sen aikaa, että sain syötyä lounasta, sitten viriteltiin taas toista tuntia vauvan kanssa ja käytiin päiväunille. Päiväunista alkaa tulla mielenterveyden kulmakiviäni. Ilman niitä alan vaikuttaa väsyneeltä ja väsyneenä katoaa kaikki hjuumori. Ilta on keinuttu keinutuolissa ja vaihettu kakkavaippoja. Syöty vuorotellen. Mies lähti leffaan. Äitee jatkaa keinutuolisessiotaan ja suunnittelee yöpuulle siirtymistä. Netissä surffailu ei jotenkin nappaa, ajatukset ovat hajallaan... Poikasemme on niin lumoavan suloinen. Mutta kyllä hän on myös nielaissut mahtipalasen äitinsä aivotoiminnasta, sosiaalisista kyvyistä... Kuten sanottua, ensi viikolla elämä muuttuu mielenkiintoiseksi selviytymistaisteluksi, kun pitäisi selvitä päivät yksin. Siis saada vaatteet päälle, käytyä vessassa, ruokaakin pitäisi saada jne...

No, kyllä me selvitään. Mutta jännäksi menee...

Olemme harjoitelleet vähän arkisia asioita. Kävimme yhdessä kaupassa. Kovalla huudolla lähti poika liikenteeseen. mutta auto rauhoitti ensimmäisen 10 metrin jälkeen. Kaupassa hän nukkui ja heräili taas kotosalla. Kävimme myös vierailulla mummolassa ensimmäistä kertaa. Hyvin meni taas, mitä nyt mummolassa piti tankata tissiä ja kun yritin mennä syömään ja mummo yritti viihdyttää keinutuolissa niin huuto oli sydäntä särkevää. Sydäntä särkevää oli etten saanut kaapata vauvaa syliini heti kun siltä tuntui, vaan mummo halusi yrittää rauhoitella ensin muuten. En pystynyt syömään rauhassa, alkoi pala nousta kurkkuun. Mies onneksi tajusi tilanteen ja haki itkevän vauvan äidiltään minulle.

Ne äidin herkät vaistot, vai? Huomaan, että olen hirveän herkkänä poikaseni itkulle. Se on suorastaan pelottavaa, sillä sisälläni kasvaa voima joka haluaa raivata tien vauvan luokse ja tehdä mitä vain itkun lopettamiseksi. Tai lähinnä kyse on tissin kaipuusta. On vaikeaa hyväksyä toisten erilaisia näkemyksiä siitä miten vauvaani voisi hoitaa, sietokykyni sen suhteen on marginaalisen pieni. Asiaa ei tietysti auta yhtään se, että valvoimme viime yönä vauvelin kanssa ja olen hieman väsynyt.

Nopealla kartoituksella katsottuna lähipiirissäni on vain yksi (onneksi edes yksi!) äiti, joka olisi imettänyt vauvantahtisesti täysimetyksellä. Tämä yksi on ystävä, perhepiiristä ei sellaista löydy. Joudun siis puolustamaan tavoitettani, sanoa ettei mitään rytmiä haeta vielä, en anna korviketta tai vettä pullossa, ja vähän ujostellen vedän vauvan rinnalleni vieraiden läsnäollessa ja annan nukahtaa siihen jos siltä tuntuu. Ja kyllä vauva nukkuu vieressämme, kuulen kertovani. Haluan pitää vauvaa lähelläni, se reppana on niin pieni vielä, eihän häneltä voi millään vaatia itsenäisyyttä ja urheutta kohdata tätä maailmaa yksin, eihän?!

Ensimmäinen viikko on mennyt kotona varsin mukavasti. Kotona on hyvä olla. Epparihaava oli joitakin päiviä todella kipeä, mutta viimeiset 2-3 päivää on sekin ollut jo hyvä, olen voinut vähän istuvampia asentoja hakea eikä kävely satu. Särkylääkkeet jätin pois eilen, sen puolesta jälkivuoto on runsaampaa (tai luulen sen liittyvän buranan vähentämiseen), mutta kohtuullista sekin on. Eilen tein suuren irtioton ja kävelin tuohon lähikauppaan parin sadan metrin päähän. Raitista ilmaa, ah! Maitoa nousee hyvin, ja olen käsin lypsänyt sitä pieniin lääkekuppeihin, sillä en ole oikein päässyt rintapumpun kanssa sinuiksi. Toisaalta, manuaalissa sanotaan, että pumppauksen voi aloittaa pari viikkoa synnytyksestä joten ehkä aloitan harjoittelut vasta viikonloppuna. Lypsän käsin siihen asti... Vinkkejä Aventin käsikäyttöisen pumpun kanssa saa laittaa siis... mä en jotenkin saa imua kunnolla aikaiseksi siinä. Eikä se kovin miellyttävällekään tunnu. Pari rakkoa on nänneissä ja ne ovat aika kipeät, mutta ei onneksi ole iho rikki tai verta valu. Äiti voi siis kaikin puolin aika hyvin!

Neuvolatäti kävin tänään kotikäynnillä ja vauveli sai hyvät arvosanat. Kaikki on kunnossa ja mikä suurin ilo, paino on noussut erinomaisesti! Tämä helpotti äidin oloa, vaikka toisaalta olen tähän asiaan uskonutkin, kun vauva niin nätisti rauhoittuu syömisen päälle nukkumaan. Nukkuu hyvin, syö ahkerasti, kakkaa ja pissaa. On virkeä hereillä ja tarkkaavainen. Siinä varmaan peruskaava. Iltaisin on levottomampi, joskus alkuyöstä tulee aina sellainen virkeyspiikki, joka venyttää nukkumaan menoa, mutta kyllä rauhoittuu sitten nukkumaan meidän välissä. Vauva nukkuu siis meidän vieressä, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppoa imetyksen kannalta. En ole vielä saanut häntä nukkumaan omassa sängyssä kuin ehkä pieninä pätkinä. Mutta toisaalta, ei mieskään nyt ole asiasta puhunut ja hellii vauvaa siinä missä minäkin. Ehkä realiteetit siis ovat hänellekin tärkeät- tässä vaiheessa elämän helppous ja yöunien turvaaminen meille kaikille. Pidän vauvaa paljon lähelläni, se tuntuu oikealle ja tärkeälle. Läheisyys meidän kaikkien kannalta tuntuu turvalliselle ja hyvälle. Mies on erikoistunut vaippojen vaihtamiseen, ja viikon myötä hän on saanut myös viihdyttäjän roolia sekä pari pullosyöttöäkin on tehty:). Tarkoitus on olla täysimetyksellä, mutta pulloruokintaa harjoitettaisiin niin että isäkin pääsee osallistumaan ja taataan se mahdollisuus, että äiti käy kaupassa ja myöhemmin jossain muuallakin kuten vaikka joogassa. Katsotaan miten käy, eletään päivä kerrallaan.

Neuvolatädin käynti oli ihan mukava. Hän tsekkasi minut ja vauvan, juteltiin kaikenlaista ja kyseltiin mieleen tulleita asioita. Synnytystäkin sai käydä vähän läpi, sekin tuntui hyvälle. Voimme olla ihan tyytyväisiä, että viikko on mennyt sen verran hyvin. Olemme molemmat ihan positiivisella mielellä ja usko omiin kykyihin vanhempina vahvistuu päivä päivältä.

Mitäs vielä... ainiin, kestovaippoja olen pikkuhiljaa harjoitellut käyttämään. Ihan senkin puolesta, että niitä tulisi käytettyä, jotta alkaisivat imuttaa täydellä teholla kosteutta, uusia kun ovat. Mies vaihtaa vielä kertakäyttöisiä, ja öisin ne kieltämättä ovat aika hyviä jos unet venähtävät useampaan tuntiin. Mutta mielestäni nuo kertakäyttöiset haisee jo valmiiksi oudoille (minä ja nenäni hmmm...), joten mielelläni vaihtelen kestoja vähän useammin. Toisaalta ne tuovat lisuketta vaaleisiin pyykkeihin, joita kertyy kuitenkin vaatteistakin kiitettävästi. Eli aika vaivattomilta ne näissä kotioloissa vaikuttavat.

24.12.2009

Jouluaatto

Raskausviikko 41+1. Jännitimme hieman syntyykö vauva aattona, mikä olisi hänen kannaltaan vähän kurja synttäripäivä jos lahjoja ajattelee. En kuitenkaan uskonut että synnytys alkaisi. Olossa ei ollut kummempaa, supistuksia tuli muutamia aina silloin tällöin, mutta olivat kivuttomia ja menivät aina ohi. Mitä ne kivuliaat supistukset sitten olivat, oli minulle vielä hieman hämärän peitossa.

Käymme aamupäivällä joulupuurolla miehen vanhempien luona. Vatsa painaa lantioon enemmän kuin aiemmin joten emme ole liikkeellä kovin pitkään. Menemme kotiin viettämään aattoiltapäivää ja iltaa. Minulla on monta leffaa vuokrattuna, joten suunnittelemme Kung-fu Panda-piirretyn katsomista. Saunotaan ja syödään jouluruokia. Availlaan joululahjoja. Puoli yhdeksän maissa soitellaan Skype-puhelu siskon kotiin, ja vilkutellaan terveisiä suvun ihmisille. Näytän masun profiilia kameralle ja kaikki ihmettelevät sen pyöreyttä. Lääkäri-kummini sanoi myöhemmin, että hän silloin ajatteli, että masu on laskeutunut niin paljon, että synnytys alkaisi 12 tunnin kuluessa. Ei sanonut kuitenkaan ääneen, mitäs sitä turhia povailemaan etukäteen. :)

Itsellänikin on vähän sellainen etiäisolo, että saattaisimme saada vaikka joulupäivän vauvan. Olisipa sellainen aika veikeää.

Oloni on sellainen, että päätän mennä nukkumaan yhdentoista maissa illalla. Vatsa vähän kiristelee, mutta kipuja ei ole, vain suunnatonta painon tunnetta. Mies tulee nukkumaan puolen yön aikaan. Alan olla sitä mieltä, että supistuksia tulee, joten hetken kuluttua nousen ylös katsomaan loppuisivatko ne, vai pitäisikö katsoa kellosta niiden väliä. Mies kysyy onko kaikki kunnossa, sanon että jatkaa nukkumista, seurailen hetken tilannetta. Supistukset tulevat aika tiheästi. Paras on kun kävelee rauhallisesti ja keinuttelee itseään. Kipeäksi en itseäni tunne, vatsalla tuntuu korkeintaan menkkakipujen tyyppistä särkyä, joka on vuosien varrelta tuttua ja hallittavissa hyvin.

25.12. Joulupäivä klo 01

Kävellessäni tuntuu, että suuhun nousee sappea, olo ei ole oksettava, mutta sappea tulee niin paljon että kumarrun tiskialtaan ylle sylkemään sitä pois. Mies tulee makuuhuoneesta, kysyy oksennanko. Ja sitten oksennan. Olen lukenut, että kohtua supistava oksitosiini hormooni saattaa aiheuttaa pahoinvointia, kun sitä erittyy voimakkaasti vereen. Tässä vaiheessa alan itse uskoa, että synnytys on käynnistymässä. Mies alkaa varmuuden vuoksi valmistautua lähtöön, laittelee autoa lämmitykseen, käy suihkussa ja keräilee kamppeita kokoon. Alamme kirjata supistuksia ylös, että tiedetään millä välillä ne tulevat. Niitä tulee säännöllisesti 3-4 minuutin välein. Tunnin seurailun jälkeen soitan sairaalaan. Sieltä sanotaan ettei ole kiirettä, kun on ensisynnyttäjä. Olen vähän hämmästynyt etteivät kyselleet mitään tarkempia tietoja, mutta en jaksa välittää. Voimme kuitenkin lähteä sairaalaan heti kun siltä tuntuu. En tunne itseäni edelleenkään kipeäksi supistusten aikana. Kyykyssä tai kumarassa asennossa supistukset ovat epämiellyttävän kipeitä, ainoa hyvä asento on pystyssä ja kävellen. Sairaalakassia jostain syystä puran ja pakkaan uudelleen. Kai yritän tarkistaa onko siellä kaikki tarpeellinen, mutta en kyllä hahmota mitä sieltä puuttuisi. Mietin ottaisinko Panadolia, ilmeisesti olen hylännyt ajatuksen, sillä sairaalasta kotiin tullessa löydän kaksi panadol-tablettia sängystäni. Vedän synnytys-sukat jalkaani. Tämä on nyt sitä mitä on odotettu!

Klo 02

Oksennan uudelleen voimakkaasti, tällä kertaa sentään vessaan. Supistukset voimistuvat, tuntuu, että on pakko päästä vessanpöntölle istumaan pissalle. Pöntöllä tulee voimakas, ponnistuttava supistus ja pönttöön plopsahtaa jotain äänekkäästi ja kovalla voimalla. Samalla tulee lapsivettä. Mietin, että nyt irtosi se kuuluisa limatulppa mitä kaikki synnyttäjät yrittävät aina bongailla. Sanon miehelle, että meidän pitää lähteä liikkeelle. Alan olla hieman peloissani, sillä ponnistuksen tunne tulee nyt jokaisella supistuksella, ja välit ovat mielestäni tihentyneet. En todellakaan välitä enää, mitä minulla on päällä (yöpaita ja verkkarit). Mies kerää takkia ja kukkaroa ja kassia mukaan, on vuorannut auton pyyhkeillä ja ottaa vielä ämpärin mukaan mahdollista oksentamista ajatellen.

Klo 03

Lyllerrän autoon supistusten välillä ja lähdemme ajamaan hiljaisia jouluyön teitä kohti sairaalaan. Istuminen on todella ikävän tuntuista supistuksen aikana, joten roikun katon käsituesta, yritän olla rentona ja uloshengityksellä annan äänen tulla mukana ulos sillä ponnistus tulee aina samalla. Supistusten väli on auton kellon mukaan 2 minuuttia. Se pelottaa, sillä en voi sille mitään. Yritän vain kuunnella tapahtuuko supistuksen aikana muuta, olla ponnistamatta itse yhtään enempää ja ajatella että olemme pian perillä. Mies ajaa rauhallisesti ja puhelee kaikenlaista, en muista mitä. Pieni ajatus takaraivossa naureskelee, että kuulostan varmaan todella naurettavalle huutoni kanssa, oikealle jenkkielokuvan synnyttäjälle :D. Olenhan ajatellut olevani enemmänkin sellainen ”hiljainen kärsijä” kuin kailottaja.

03.40

Kurvaamme sairaalan pihaan ja synnytysosaston oven eteen. Mies menee soittamaan kelloa, ovi avataan. Kätilö tulee ovelle vastaan. Karjun vielä autossa supistusta ohi, varmaan oikein vakuuttavasti. Samaan aikaan kurvaa toinenkin auto oven eteen ja sieltä tulee toinen synnyttäjä, jolla lienee samanlaiset paikat kuin minullakin. Pääsen autosta ylös ja kävelen ovea kohti, sanon kätilölle vain että ponnistuttaa. Hän pyytää seuraamaan ja kävelee edelläni synnytyssaliin. Huutelee toiselle kätilölle, että täällä on toinenkin äiti (joka on jo kontillaan eteisen lattialla). Pääsen saliin, alkaa supistus enkä voi kiivetä sängylle ohjeiden mukaan vaan alan riisua vaatteita seisaaltani. Kätilö kokeilee paikat: ”Joo, tämä tulee täältä nyt”. Saan vaatteet pois, ja pyydän neuvoja mitä pitää tehdä. Kätilö ohjaa reippain käskysanoin minut sängylle, pyynnöstäni sitä kohotetaan puoli-istuvaan asentoon missä on hieman parempi olla. Kaikki omat ajatukset ovat niin hajallaan, että olen kiitollinen kätilön ohjeista ja reippaasta asenteesta. Mies on parkkeeramassa autoa, eikä häntä kuulu takaisin. Kätilökin kysyy, että mihin se isä oikein meni sitä autoa viemään. Ei auta odotella, on pakko alkaa ponnistamaan vauvaa ulos. Kätilö sanoo, että älä huuda vaan ponnista ja huutoni loppuu siihen paikkaan :D. Vauvelin sydänäänien kuunteleminen tuntuu helpottavalle, kätilö sanoo vauvan voivan hyvin, joten ei ole hätää. Ehdin muutaman kerran harjoitella ponnistamista, kun mies tulee. Sekin tuntuu helpottavalle. Minua pelottaa ponnistaa kunnon voimalla. Ei niinkään kivun vuoksi, sillä se on koko ajan varsin kohtuullista jos sitä on lainkaan, mutta kaikki on tapahtunut niin nopeasti etten tiedä miten enää selviän siitä mullistuksesta että vauva tulee NYT. Viereisestä huoneesta kuuluu äidin huutoa ja sitten vauvan itkua. Kätilö sanoo, että taisi meidän kanssa samaan aikaan tullut ohittaa loppusuoralla (synnytti toista lastaan). Mies kannustaa hyvin, samoin kätilö. Kätilö antaa käytännön ohjeita ja kertoo koko ajan missä mennään. Monta rohkaisun sanaa tulee. Pää alkaa syntyä, kokeilen vauvan päälakea ponnistusten välissä, kuulen mieheltä että tukkaa näkyy. Alan olla aika väsynyt. Kätilö sanoi ponnistuksen alussa, että katsoo tuleeko vauva ilman välilihan leikkausta vai tarvitaanko pieni avustava viilto. Loppuvaiheessa käy selväksi, että pitää hieman leikata ja se tapahtuu niin nopeasti etten siitä kivusta kovin paljon kärsi. Olen etukäteen miettinyt, etten haluaisi välilihan leikkausta ellei se ole todella tarpeen, mutta tässä tilanteessa luotan ammattilaisen arvioon ilman keskusteluja. Näin tekee onneksi myös mies jota olin pyytänyt puuttumaan tilanteisiin jos en itse pystyisi puoliani pitämään.

Partus 04.16

Vauvan pää syntyy, kätilö pyytää olemaan ponnistamatta, mutta supistus jatkuu vielä enkä voi lopettaa ponnistusta kesken. Napanuora on vauvan pään ympärillä kerran, mutta ilmeisesti sen sai hyvin pois, koska vauva syntyy kokonaan aivan hetki pään syntymän jälkeen. Helpotuksen tunne on valtava. Näemme heti, että poika tuli niin kuin odotettiin. Hän alkaa itkeä reippaasti ja hoen varmaan jotain ”uskomatonta” siinä huokaillessani. Olin kuvitellut tirskahtavani itkuun tai jotain, mutta ei tuntunut siltä lainkaan. Hoen varmaan vain sanaa ”uskomatonta”, koska siltä tämä kaikki tuntuu. Meille on syntynyt joulupäivän poika! Pisteitä 9/9.

Tästä eteenpäin en oikein muista missä järjestyksessä kaikki menee. Mies saa kuitenkin leikata napanuoran ja sen jälkeen Poika nostetaan rinnalleni lepäämään peittojen alle. Saamme siinä ihmetellä häntä pitkän aikaa. Istukka syntyy muutaman minuutin jälkeen ehjänä kalvoineen, kätilö näyttää sitäkin minulle ja esittelee minkälaisessa kalvopussukassa Poika on kasvanut. Mies ottaa kuvia ja lähettää multimediaviestit kaikille isovanhemmille. Kätilö kursii leikkaushaavan kiinni ja käy sitten avustamassa jossain toisessa synnytyksessä välillä. Vauva on rauhallinen rinnallani ja imee rintaa reippaasti. Hän katselee tiukasti meitä ja valoja, ja me häntä. Kätilö palaa pesemään ja punnitsemaan vauvaa, syntymäpaino on 3965g ja pituus 52cm. Mies saa vauvan syliin, minä saan aamupalaa ja se maistuu todella hyvälle! Käyn vielä kätilön auttamana suihkussa, ei pyörrytä, olo on varsin hyvä! Sitten pääsen pyörätuolikyydillä synnyttäneiden osastolle, vauva sylissä. Pääsemme lepäämään, mieskin lähtee kotiin nukkumaan. Kello on jotain 7 ja aamupalaa minulle tuodaan puoli 9 maissa. Vauva nukkuu kainalossani ja oloni on edelleen ”Uskomaton”.

Synnytys oli yllättävä nopeuden ja kivuttomuutensa vuoksi. Olen kuukausikaupalla valmistautunut ajatuksissani pitkään suoritukseen, miettinyt miten suhtautua kipuun ja pysyä rauhallisena. Miettinyt erilaisia vaihtoehtoja tilanteille ja miten toivoisin asioiden etenevän jos niihin on mahdollista vaikuttaa. Olen yrittänyt sisäistää mitä kaikkea ehti tapahtua synnyksessä ja hassulta tuntuu, että olen myös jollakin tavalla surrut sitä että kaikki tapahtui niin nopeasti. En ehtinyt jännittää ja fiilistellä miehen kanssa, odottaa ja valmistautua ottamaan Poikaa vastaan, nähdä minkälainen on synnytysosasto, keskustella kätilön kanssa ajatuksistani tai jännityksen aiheistani. Esimerkiksi lonkkaleikkauksieni vaikutus synnytykseen jännitti minua etukäteen, mutta nyt vasta käytäntö näytti ettei niistä ollut haittaa. Kuitenkin tuntuu hienolle ja edelleen ”Uskomattomalle”, että olen synnyttänyt elävän olennon itsestäni ja kaikki meni niin hyvin!

Tämä uusi pieni ihminen on niin suloinen ja rakas, että sanat eivät riitä!

Meille syntyi ihana poika 25.12. klo 04.16. ja voimme kaikki hyvin! Tämä on ihan uskomatonta! tulimme kotiin tänään ja lepäilemme kolmisin, kainalokkain. Kerron koko syntymätarinan myöhemmin kunhan asetumme.